PÄIVÄKIRJA: Hawkeye

[Matilda]

FWB-o. Hawkeye

omistaja Kristiina Peltola (evm)

ylläpitäjä Matilda Tammilehto

> Haukan sivut <

[Matilda]

Tiistai 21.11.2017

#1

Kaikki oli tapahtunut ihan tajuttoman nopeasti. Vasta toissapäivänä mä olin illalla, vasta pitkälle seitsemän jälkeen uskaltanut ottaa yhteyttä tallipaikkailmoituksessa olleeseen numeroon. Pienessä tallissa oli kuin olikin ollut tilaa ja loppujen lopuksi päätös muutosta oli ollut kaikessa vaikeudessaan nopea.

Kristiina oli saanut Haukan kuljetuksen järjestymään pikaisellakin aikataululla, mutta tavaroiden pakkaaminen, eli mun suurin vastuualue, ei tuntunut ottavan järjestyäkseen. Haukan vuokraaja Veeti, joka jäisi mun päätökseni vuoksi ilman vuokrahevosta, oli auliisti tarjoutunut auttamaan ja mä olin tapani mukaan jatkanut pakkaamista hiljaisena. Mitä mä muka olisin voinut sanoa? Voithan sä aina lähteä mukaan. Eihän se nyt oikein voisi, ellei Kittimäki majoittaisi myös päteviä hevosenvuokraajia.

Kristiina papatti koko matkan treeneistä ja uudesta alusta. Musta oli jokseenkin kornia puhua uudesta alusta kun otti huomioon, että Haukka oli ollut mun ylläpitohevoseni vasta kolme kuukautta. Todennäköisesti Kristiinan into selittyi raskaushormoneilla, mutta ei kai sitä voinut syyttääkään: olisin mäkin ollut ilahtunut, että mun hevoseni ylläpitäjä halusi harrastaa laadukkaasti. Ettei Haukasta tullut mitään pullaponia.
"Niin se ruunaaminenkin on ihan täysin mahdollista", nainen kuskin paikalla totesi, kun mä olin vain hymähdellyt myöntäviä vastauksia. Mä nyökkäsin hitaasti katse kuuraisessa maisemassa, koska mä en osannut sanoa tilanteeseen juuta enkä jaata. Kai se olisi helpompaa, jos Haukka olisi ruuna, mutta ei se orinakaan ollut millään tavalla mahdoton käsitellä.

"Ohhoh, täällähän näyttää vielä paremmalta kuin kuvissa!" Kristiina heläytti parkkeerattuaan yhdistelmän punavalkoisen tallin eteen. Mä silmäilin tallipihaa kiinnostuneena, kuulostellen kopista kantautuvaa kolinaa. Mun ei tarvinnut kuin hypätä ulos citymaasturista, ja mä kuulin Haukan tutun korskunnan.
"Hei!" takaamme kajahti, kun mä olin jo ujuttautumassa koppiin. Tallilta päin meitä lähestyvän vaaleaverikön kasvoilla loisti leveä hymy ja mun täytyi käskeä itseni vastaamaan siihen. Näin jännittävinä päivinä mun oli vielä vaikeampi olla vetäytymättä kuoreeni.
"No hei, hauska tavata!" Kristiina ehti tervehtiä ensin Heidiksi esittäytynyttä tallinomistajaa. Vihreäsilmäinen nainen vilkaisi uteliaasti mua ja sitten trailerin ovenraosta Haukkaa, joka höyrysi kopissa omiaan.
"Tervetuloa, molemmille", Heidi hymähti vilkaisten mua pienesti virnistäen, ennen kuin suuntasi virittämään tallin pääovea auki.

Talliloimeen kääritty Haukka asettui nopeasti syömään heiniään tyhjässä tallissa.
"Me otetaan kohta hevoset sisälle", Heidi selosti auttaessaan tavaroiden kantamisessa. Kristiina pystyi kantamaan vain kevyempää kamaa, kuten harjapakin ja suojapussin.
"Joo, kiitti", ähkäisin ajatusten laukatessa jo jossain aivan muualla. Entisellä tallilla mä olin saanut apua Haukan klippaamiseen, mutta miten mä pärjäisin nyt? Kasvattaisiko mustankirjava järkyttävän mammuttikarvan, koska mä en uskaltaisi klipata sitä itse?
"Muista sitten pyytää apua jos tulee jotain", Heidi tokaisi pelottavan oikeaan aikaan. Mä nyökkäsin vähän hämilläni, kääntäen katseen nopeasti vihreistä silmistä Haukan toppaloimeen, jota mä yritin sulloa taiteltuna karsinanoven loimitelineeseen kuin koko muuton onnistuminen olisi siitä kiinni.

[Matilda]

Torstai 30.11.2017

#2

Mä olin ihan järjettömän väsynyt, mutta samalla ihan mielettömän tyytyväinen. Muutto oli niin mun kuin Haukankin osalta sujunut hyvin, vaikka mä olin ollut aika varma, ettei repeämiseen muuttolaatikoiden keskeltä tallille olisi jäänyt vuorokauteen aikaa. Niin tai näin, mä olin joka tapauksessa ehtinyt kevyen alun jälkeen liikuttaa Haukan pari kertaa miltei hikeen asti.

Kittimäki oli täydellisen rauhallinen ympäristö munlaiselle ihmiselle - Heidin lisäksi mä en ollut törmännyt tallilla vielä toistaiseksi kuin pitkähiuksiseen nuoreen tyttöön, joka oli vilkuillut Haukkaa kulmat uteliaasti koholla. Mä olin havahtunut ajattelemaan mustankirjavan vuokraajaa ja tajunnut, kuinka ikävä mulla oli sitä arjen helppoutta, jossa saattoi istahtaa työpäivän jälkeen sohvalle vuokraajan hoitaessa liikutuksen. Veeti oli ollut kultaakin kalliimpi apu ja jos mä olisin voinut, mä olisin kuljettanut sen mukanani.

Haukka oli vaikuttanut yhtä tyytyväiseltä pieneen ihmis- ja hevosmäärään kuin mäkin. Oman tarhan saanut ori rakasti seisoa ylväänä tarhansa keskellä katsellen tiluksia tyyni katse jäänsinisissä silmissään. Toisaalta muuttoa seuranneen viikon aikana mä olin saanut Haukasta irti ihan uudenlaista liikettä - sen verran maisemanvaihto oli muutoin jähmeään oriin vaikuttanut.

Mä tykkäsin tehdä Haukan rehut itse, vaikka mun ei olisi tarvinnut. Kristiina oli perehdyttänyt mut tarkasti erikoisrehuihin ja hivenaineisiin, ja vaikka mä olin tyytyväinen tallin hevosenhoidolliseen tasoon, tuntui hyvältä olla vastuussa jostain. Siis ainakin niinä päivinä, kun mä olin itse tallilla ja ehdin kasata Haukan eväät valmiiksi.

Haukka loi muhun kyllästyneen katseen, kun mä käännyin karsinan ovella varmistamaan, että orin talliloimi oli kunnolla kiinni.
"No sori", ähkäisin mustankirjavan luimistaessa korvansa. Kengät kopisivat tallikäytävällä, kun mä marssin kohti ovea vilkaisten kaihoisasti ilmoitustaulua, jossa ei komeillut yhtäkään valmennuskutsua. Mulla oli niin järjetön palo päästä treenaamaan tavoitteellisesti, vahtivien silmien alle, että jopa mä saatoin kaivata talliin enemmän eloa.

[Matilda]

Perjantai 8.12.2017

#3

Haukka patsasteli maneesin edessä vähät välittämättä mun yrityksistä saada kohmeista ovea auki. Jos maneesissa olisi ollut ratsukko, se nelijalkainen olisi varmasti jo saanut slaagin mun epätoivoisista viheltelyistä huolimatta.

Mustankirjava ori puhalsi ilmaa sieraimistaan. Mä nautin suunnattomasti siitä, kuinka mä saatoin ratsastaa Haukalla maneesissa yksin ilman, että se viitsi kytätä yhtään mitään. Siinä mielessä Haukan kolhous oli jopa yksi orin parhaita puolia: se ei yleensä keksinyt mitään tyhmää. Paitsi viime viikonloppuna, kun me oltiin neuvoteltu hetki maastoon lähdöstä orin pyöriessä tallipihalla sen sijaan, että olisi ottanut askeltakaan haluamalleni tienpätkälle.

Mä asettelin ratsastusloimen paremmin, kooten sitten ohjia käsiini. Haukan pärskähdys kaikui maneesissa, kun ori siirtyi verkkaasti raviin. Mä olin heti valmiina, vaatien mustankirjavaa ottamaan kroppansa käyttöön ensimmäisistä raviaskeleista lähtien. Mitä mä olin oppinut Haukkaa tuntemaan, sen täytyi liikkua jo verryttelyssä kunnolla tai dieselmoottori olisi lämmin vasta puolentoista tunnin vääntämisen jälkeen.

Kesken ravilävistäjän mä heräsin ajattelemaan kuinka hyvin Haukka liikkui. Yleensä niin pitkänä vähän sinne päin ravaava ori tavoitteli keskiravia täydellisessä tasapainossa, pysyen höyhenenkevyenä edestä. Hymy kohosi huulille väkisinkin, eikä syksyiset sijoitukset ensimmäisissä koulukisoissamme tuntuneetkaan enää niin kauhean oudolta.

Puhelin värähti viestin merkiksi toppaliivin taskussa kesken välikäyntien. Mä vilkaisin näyttöä ja Whatsapp-kuvakkeen viereisen nimen näkeminen herätti mielenkiinnon: Haukan omistaja oli laittanut mulle viestiä.
Kristiina Peltola 9:32 Ihan mahtavaa!! Laita viestiä, jos olette vailla kyytiä!"
Niin. Mä olin saattanut ilmoittaa meidät kisarupeamaan, joka tarjoaisi viihdettä seuraaviksi kuukausiksi. Ihka oikeaan Cupiin.

Haukka venytti tyytyväisenä kaulaansa, kun mä annoin ohjien lipua pykälän pidemmiksi ja kevensin istuntaani orin keinuvassa laukassa. Kaviot rummuttivat maneesin hiekkaa ja mut valtasi pakostakin pieni jännitys: pystyisinkö mä suoriutumaan osakilpailuissa? Oliko musta enää kilpailemaan? Yhtäkkiä Newerran koulukisojen sijoitukset tuntuivat taas mitättömiltä ja junnuvuosien aluevalmennusajat tuntuivat vain utopistiselta ajatukselta sen sijaan, että ne olisivat totisinta totta. Näppärän taskukokoisen ponin sijaan mulla oli jäätävänkokoinen puoliveriori ja valitsemani 80 senttimetrin estekorkeus ja helpon B:n koulutaso huvittaisi katsojia takuuvarmasti.

Mutta sitten mä muistin Kristiinan viestin. Jos Haukan omistaja oli sitä mieltä, että Storytellers Cup oli meille kuin tehty ja että siinä oli avain kehittyä ja lähteä nostamaan tasoa, mulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin luottaa raskaushormoneissa kiereskelevän naisen sanoihin. Ja kysyä Heidiltä, oliko tallilta lähdössä muita edustajia skipatakseni sen samaisen ylihysteerisen äitiyslomalaisen seura kisamatkoilta.

[Matilda]

Torstai 14.12.2017
#4

Kuka hullu hommasi itselleen kisatakin, joka maksoi kahdeksansataa euroa? Minä.
Mulle ei olisi tullut mieleenkään maksaa yhdestäkään vaatteesta sen verran, mutta Kristiina oli istuttanut sen ajatuksen mun päähän. Sen lisäksi sukulaiset olivat ruikuttaneet mun joululahjatoiveitani niin kauan, että mä saatoin pyytää tukirahaa kisavarusteisiin. Mikäpä olisikaan parempi sijoitus kuin mun ratsastajanurani kannattaminen?

Kristiina oli myös ystävällisesti ilmoittanut toimittavansa mulle toisen hevosensa koulusatulan ja -huovan lainaksi koko Cupin ajaksi. Nainen oli kuulemma käyttänyt satulaa Haukalla ennenkin, mutta me varmistettaisiin istuvuus vielä yhdessä. Vielä tämän lisäksi mä olin saanut kuvan upeasta, sinisestä estehuovasta, jonka Kristiina oli ilmoittanut haluavansa lahjoittaa mulle joululahjaksi. Se oli luultavasti voittohuopa isommista esteluokista, joissa nainen oli Haukan kanssa viime kaudella kilpaillut, mutta ei se mua haitannut. Me näytettäisiin Haukan kanssa ainakin edustavilta, jos mikään muu ei sujuisi. Ja ainahan mä voisin myydä takin keväällä, jos osakilpailut todistaisivat, etten mä olisi sen arvoinen.

Cup oli vienyt mun kaikki ajatukset. Mä tein töitä R-Kioskilla niska limassa haalien kaikki vuorot, että mun rahani varmasti riittäisivät kisamatkoihin. Se pieni kioski kaikkea muuta kuin kiehtoi mua, mutta minkäs sille mahtoi. Muun ajan mä vietin tallilla, ratsastaen Haukkaa Kristiinan kanssa laatimani viikkotasoisen treeniohjelman mukaan. Mua turhautti edelleen, ettei tallilla käynyt valmentajaa, mutta mä pidin silmäni auki lähialueiden valmennusten varalta. Ja mä huomasin ikävöiväni Lauri Merikantoa, vaikkei mies kaikkein rennoin valmentaja ollutkaan.

Haukka joutuisi huomenna klipperin alle ja sen jälkeen mä rakentaisin maneesiin sellaisen puomiviidakon, jolla sen rahtialuksenkin liikkumisesta tulisi energistä ja ilmavaa. Mulla oli vielä viikko aikaa treenata normaalisti, sen jälkeen Haukka - ja mä - saisimme viettää ansaittua joululomaa. Ja mun ainoa lahjatoive oli, että vuodesta 2018 tulisi hevosentäyteinen.

[Matilda]

#tb maanantaihin 11.12.2017

#5

Mä olin hevosmaailmassa aika suuripiirteinen. Mä pidin kisamatkoista ja halusin valmistautua niihin aina parhaani mukaan, etteivät reissut olisi turhia. Oli kutkuttavaa pakata tavarat ja hevonen yhdistelmän kyytiin ja lähteä reissuun aamutuimaan, kun aurinkokaan ei ollut vielä ehtinyt nousta. Siinä oli oma tunnelmansa.

Mutta Kristiina Peltola, joka alituiseen kasvavasta vauvavatsastaan huolimatta omisti yhä Haukan ja viesitteli mulle harva se päivä, rakasti kaikenmaailman kissanristiäisiä. Ja oli ilmoittanut Haukan söpöysnäyttelyihin Auburniin.

"Tämä on teille molemmille hyvää kokemusta. Pääset näkemään kuinka Haukka käyttäytyy vieraassa ympäristössä ja Haukka saa näyttelykokemusta leikin varjolla. Ja mä kuulin, että yhdet Cupin osakilpailut järjestettäisiin Auburnissa", Kristiina papatti sormet maasturin ratin ympärille puristuneina. Mä nyökkäilin minkä jaksoin, mutisten lyhyitä vastauksia puoliunessa. No, saattoihan sitä vapaapäivänsä näinkin viettää.

Jo parkkipaikalla mun katse nauliintui järkälemäiseen kartanoon, joka oli saanut ylleen lumipeitteen pihamaan tavoin. Haukka kolisteli trailerissa, mutta vasta Kristiinan napakka pyyntö mennä koppiin rauhoittelemaan oria havahdutti mut pois haavemaailmoistani.
"Mitä sä mölyät? Eihän sua ikinä kiinnosta mikään", mutisin Haukalle, joka pörhisteli kopissa kuin tärkeämpikin nelijalkainen.

Mä olin kiillottanut Haukkaa kuntoon koko eilisillan ja käärinyt orin niin tiiviisti loimiin yön ajaksi, ettei se ollut onnistunut hankkimaan karvaansa uusia kellertävänruskeita länttejä tai sotkemaan häntäänsä, jonka jouhia mä olin syksystä asti hoitanut muutoinkin paremmin kuin hiuksiani.

Ja hiuksista puheenollen. Auburnin tallimestari, joka tervehti meitä kohteliaisuudesta taluttaessamme narun päässä tanssahtelevaa Haukkaa kohti maneesia. Kristiinan huomio oli varmasti siinä vaiheessa jo Haukan tavoin muissa hevosissa, jotka nainen näki kilpakumppaneina, mutta mun katse sensijaan oli jämähtänyt Annaksi esittäytyneen naisen hiuksiin - me rokattiin miltei samaa väriä. Mä en tulisi koskaan myöntämään sitä ääneen, mutta sillä hetkellä mä hukuttauduin hetkeksi ajatukseen, että jonain päivänä mä voisin hengailla samanlaisessa ympäristössä muidenkin kuin mätsäreiden vuoksi.

Haukka ja söpöysnäyttelyt kuuluivat yhteen yhtä hyvin kuin mun vanhat, rikkinäiset saappaani olisivat kuuluneet Auburnin tallikäytäväle. Vaikka orin karva kiilsi ja se näytti yhtä uljaalta kuin aina, Haukasta ei yksinkertaisesti saanut söpöä tekemälläkään - aivan kuten mä olin yrittänyt vihjata Kristiinalle naisen ilmoittaessa oriaan mukaan. Sen ajan jota Haukka ei käyttänyt jurottamiseen ja tuomareille irvistelyyn ori veti sellaista showmeininkiä tammoille, ettei mun auttanut kuin roikkua mukana ja sietää loppuaika Kristiinan huokailuja, kun Haukka jäi ilman palkintoja. Ja se oli toden totta sitä kuuluisaa kokemusta, sillä kotitallilla tammojen näkeminen kiinnosti Haukkaa yhtä paljon kuin mun ilmestyminen karsinalle - eli ei käytännössä yhtään.

"Sinulla on komea ori", muita paitsi Haukan luokkaa tuomaroinut nainen totesi, kun mä seisotin ylläpitohevostani maneesin edustalla odottaen Kristiinaa, joka oli lähtenyt etsimään vessaa vielä ennen kotimatkaa.
"Ei tää ole mun oma, mutta kiitos", ähkäisin vähän hämmentyneenä. Ylväästä olemuksesta ja merkkivaatteista päätellen mun edessäni seisoi toinen perijättäristä, jonka katseen edessä mulla oli naisen pienestä koosta huolimatta pieni olo.
"No mutta, toivottavasti nähdään taas", ruskeaverikkö hymähti ovelasti hymyillen, kadoten sitten maneesin suojiin jättäen jälkeensä vain vienon parfyymintuoksun.

Katsahtaessani uudestaan kartanoa ja sen edustalle sytytettyjä ulkotulia mä saatoin vain toivoa, että Isabella Sokan sanat kävisivät toteen.